Kävelyllä kytömailla

Mikään ei voita rauhallista kävelyretkeä luonnon rauhassa. Tutkimusten mukaan metsässä käveleminen rauhoittaa, laskee stressitasoa ja kohentaa mielialaa. Tämä johtuu metsän äänistä, tuoksuista ja maisemasta, jotka auttavat laskemaan sykettä, rentouttavat lihaksia ja alentavat verenpainetta. Aina parempaa, kun mukaan saa rakkaan ystävän jonka kanssa voi jakaa rauhallisen hetken.

Susikoiraan vanhemmat viettävät pitkiä aikoja mökillään niin taloa ja tiluksia täytyy käydä silloin tällöin vahtimassa. Mikä sen sopivampi tilaisuus viedä samalla Naarassusi tutustumaan Koiraan lapsuuden maisemiin. Kun talo oli esitelty perin pohjaisesti, lumityöt tehty ja postit haettu niin lähdettiin kävelemään hankia pitkin ”kyölle”. Koiras on kulkenut noilla seuduilla vuosikausia kesät talvet, niin maisemat ja paikat eivät enää juuri säväytä. Kahdestaan kulkeminen avasi silmät ihan eri tavalla.

Kytötie johtaa kylältä kilometrin päässä oleville pelloille. Tie menee pienten metsäpuskien läpi, joihin on aikojen saatossa kertynyt kaikenlaista säilytyspaikkaa tarvitsevaa romua kuten maatalouskoneita, peräkärryjä ja vanha vene. Veneitä on kyllä useampikin, mutta pari niistä on metsän reunassa talvisäilössä. Joitakin koneista, kuten hevosvetoista niittokonetta ja auroja, eli fälttejä, on syytä käydä kuvaamassa kevään tullen.

Kyöltä löytyy yksi koiraan lempipaikkoja, kaksi lähes vastakkain olevaa latoa aivan metsän reunassa. Paikassa on jotain todella rauhoittavaa ja turvallisen tuntuista, sellaista mitä ei voi kuvailla vaan se pitää itse kokea. Ladoilta aukeaa näkymä pelloille, joissa käy talvisin iso peuralauma kaivamassa peltoon tippuneita ryynejä syötäväksi. Joskus aikoinaan haaveena oli käyttää latoja kyttäyskoppina metsästykseen. Kun metsästys jäi, ja pyssyn tilalla mukana on kamera, niin latoja voisi käyttää kuvauspaikkana.

Jonkinlaisen vaikutuksen paikka teki myös Susinaaraseen. Takaisin kävellessä suunniteltiin jo ensi kesän yöreissua vanhoihin latoihin.

Veikeä yöpymispaikka ensi kesälle

Päiväsaikaan noilla nurkilla on mukava kulkea, mutta yön viettäminen ulkona saattaa olla jännittävää. Pari vuotta sitten samoilla paikoilla kulkiessa törmäsin suden jälkiin. Ihan parin sadan metrin päässä kylältä. Toisaalta, tuolla susipari olisi omassa seurassa. Alueella liikkuu, ja on myös nähty, karhuja. On tosi epätodennäköistä, että niitä pääsisi näkemään mutta ajatus kiehtoo. Mikä sen hienompaa, kun saada amatöörikuvaajana otos otsosta tai sudesta. Todennäköisempää on, että hipihiljaa ollessa näkee peuran tai jopa kurkipariskunnan.

Siitä on mennyt susi

Ei pysty edes laskemaan montako kertaa koiras on kulkenut kytötien varressa riihen ohi ja seinällä roikkuvat länget on jääneet huomaamatta. Puolustukseksi täytyy sanoa, että Susinaaras on hevosihmisiä ja siksi kiinnitti niihin heti huomion. Vähän romuja raivaamalla niistä sai ihan kuvauksellisen kohteen. Kesällä tehdään vielä uusi kuvausreissu, kun routa sulaa ja saadaan lisää romua siirrettyä pois tieltä.

Länget ja suitset näyttävät melko pieniltä. Ne ovat varmaankin kuuluneet viimeiselle tilalla olleelle hevoselle, Virkulle. Mummon kertoman mukaan länget olivat Virkulla viimeisen kerran puun ajossa joskus talvella 70 -luvun alussa. Oskari-setä oli lähtenyt hakemaan puukuormaa, eikä parivaljakkoa alkanut kuulua takaisin. Viimein, juuri kun heitä oltiin lähdössä hakemaan, Oskari tuli kävellen kotiin Virkun länget olallaan. Hevonen oli kuollut reen eteen ilmeisesti sydänkohtaukseen. Miehet kävivät hautaamassa Virkun metsään, niille paikoille johon viimeinen puukuorma jäi. Länget ovat vielä seinällä muistona pienestä hevosesta.

Virkku -hevosen länget

Vaikka seinällä roikkuvat suitset kertovat pienestä hevosesta, tarina on suuri. Niinkuin kaikki pienet tarinat ovat lopulta ajansaatossa suuria. Suitset ja länget on jätetty esille muistutuksena siitä ja ne taltioivat palan menneestä, joka pysäytti susiparinkin. On mahdollista, että tarinat joskus kohtaavat toisensa niinkuin susiparille kävi – menneisyys kohtasi tämän hetken, siihen pysähdyttiin. Koirassusi ja naarassusi jatkavat kävelyään ja yhteistä matkaa, joka vielä tuntuu pieneltä mutta joka sekin kasvaa tarinaksi aikanaan.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s