Neljäntenä reissupäivänä auto jätettiin rauhaan ja lähdettiin päiväpatikoinnille. Mökiltä on reilun neljän kilometrin matka Pyhäkeron päivätuvalle, mistä lähtee nousu tunturin laelle. Aamutoimet hoituivat jo rutiinilla, ja eväiden pakkaamisen jälkeen pistettiin monoa toisen eteen. Alkumatka käveltiin hiekkatietä, josta aukeaa hyvä näkymä tunturiin. Tuossa vaiheessa ei vielä älynnyt, kuinka kaukana huippu on.
Matkaa tehtiin rauhallisesti, niin välillä oli aikaa ihailla ja kuvata maisemia. Rentukka kukki kauniisti purojen varsilla, vaikka lumi on sulanut vain vähän aikaa sitten. Lapin maisema lumoaa yksinkertaisella kauneudellaan. Kukat nousevat sitkeästi pitkän talven jälkeen karun maiseman kaunistukseksi.
Evästä oli matkassa kuin Viisikko -kirjoissa ja ensimmäiset leivät pysähdyttiin syömään autiotuvan nuotiopaikalla. Matkaan lähteneet vaeltajakonkarit, eli Susikoiraan vanhemmat, olivat väkevästi sitä mieltä, että pienten evästaukojen pitäminen vähän väliä on jaksamisen salaisuus. Susipari ei käynyt väittämään vastaan ja tauon jälkeen jalka nousikin taas reippaammin.
Tunturin rinteellä oli vielä paikka paikoin lunta ja koirat innostuivat viilentävästä lumesta kovasti. Koirat nauttivat lumesta sekä sisäisesti, että ulkoisesti niin nestehukka ei päässyt yllättämään. Kotosalla ei lumesta tänä talvena juuri päässyt nauttimaan ja siitä otettiin nyt kaikki ilo irti.
Edellisenä päivänä jäähtynyt keli oli nyt juuri sopiva patikointiin. Aurinko paistoi täydeltä terältä mutta pieni tuuli viilensi menoa. Keli lämpeni pikku hiljaa ja kevyt tuulitakki oli riittävä pitämään viiman loitolla.
Tunturille noustessa matkalla oli välillä oli pieniä tasaisempia osuuksia mutta pääsääntöisesti matkanteko oli noususuhdanteista. Käveleminen luonnossa on Susiparille hyvinkin tuttua touhua, mutta ero Pohjanmaan tasaisiin maastoihin on suuri. Täällä reilu parin kilometrin tuntivauhti on sopiva, eikä näännytä ”turhankävelijää”.
Tuntureiden välissä odotti patikoijia yllätys, paitsi kaunis Pyhäjärvi niin paikalla oli vanhan hiihtomajan rauniot. Hiihtomaja rakennettiin vuonna 1937, ja se tuhoutui tulipalossa sodan aikana.
Koirilla oli jännittäviä hetkiä leikkiä sulavan lumikielekkeen päällä Pyhäjärven rannalla. Hyytävän kylmä vesi ei ollut esteenä koirien pikku pulahduksille järveen. Onneksi tuuli ei ollut kova ja aurinko lämmitti mukavasti niin turkki kuivui nopeasti eikä paleltumista tarvinnut pelätä. Eikä enää lämpöhalvaustakaan.
Vihdoin huipulla! Ilma oli yllättävän lämmin myös tunturin laella ja eväitä tarkeni syödä hyvin kunhan etsi hieman tuulelta suojaisan paikan. Susiparilla oli todella onnea matkassa; Koiraan vanhemmat ovat käyneet huipulla useaan kertaan ja nyt sää oli paras tähän asti.
Tuntureiden läpi kulkee patikkareitti aina Yllästuntureille saakka. Pyhäkero kuuluu Pallas-Yllästunturin kansallispuistoon ja patikointireitti alkaa Hetasta, josta on 55 kilometriä Pallakselle. Pallastunturilta voi taas patikoida eteenpäin Ylläkselle, jonne on 72 kilometriä. Kaiken kaikkiaan Hetta-Ylläs- patikoinnille kertyy kilometrejä 127 kilometriä. Reitin voi kävellä kumpaankin suuntaan ja paikallisilta saa auton siirtopalveluja sovittaessa.
Pyhäkeron huipulle kertyi matkaa 10 kilometriä. Tasaisella maalla matkan kävelee leikiten mutta jatkuva kapuaminen käy voimille. Tunturin laella ihasteltiin hiljaisuutta, syötiin eväitä ja huilattiin hetken sekä tietenkin otettiin pakolliset ”somekuvat”.
Susipari 711 metrin korkeudessa ja se on paljon tasamaan tallaajille. Tullessa mietittiin, että kuinka Himalajalle kiipeäminen on raskasta ja vaativaa. Nyt tultiin noin 1/12 osa Himalajan korkeudesta eikä tämä tuottanut mitään vaikeuksia. Tällä meriitillä ei kuitenkaan lähdetä yrittämään, ainakaan ihan heti.
Alaspäin meno oli paljon helpompaa ja joutuisampaa kuin nouseminen. Sellainen huomio tehtiin, että alas kulkiessa kengän istuvuus on tärkeää ja varpaankynnet on syytä lyhentää. Kun mennessä kantapäät ja takareidet olivat kovilla, niin nyt alkoi varpaita jomottaa.
Koivut tunturin rinteellä olivat kuin eurooppalaisen omenatarhan puita. Matalia ja pensasmaisia.
Patikointiin meni kolmella tauolla seitsemisen tuntia ja kilometrejä kertyi yhteensä 20. Matkavauhti oli tasainen, eikä kiirettä haluttu pitää. Paitsi että askelmiaan täytyi vähän katsoa kivikkoisimmissa kohdissa, aikaa piti löytää myös maisemien ihailuun ja pysähtymiseen. Vaelluksessa ei saa Susiparin mielestä tulla tunne suorituksesta vaan nautinnosta. Myös varusteilla on merkitystä, tällä päiväretkellä pärjäsi tukevilla ja paksupohjaisilla vaelluskengillä tai lenkkareilla. Haasteellisemmat reitit ja pidemmät matkat saattavat vaatia laadukkaampia kenkiä. Susikoiraan vanhempien neuvo eväiden määrästä osoittautui oikeaksi niin ikään. Eväspaussit toivat jaksoa reissuntekoon, sillä energian saaminen on tärkeää tiukoissa nousuissa. Koirien kanssa vaeltaminen todettiin ihan hyväksi vaihtoehdoksi. Ehkei vielä haluta yöpyä niiden kanssa (aiheuttaa säheltämistä liikaa) mutta päivävaellukselle koirakaveri on mainio seuralainen, kunhan vain vettä on saatavilla karvakorville.
Onneksi päivälle ei ollut lisää suunnitelmia. Koko vaellusporukka nuorimmasta, reilun vuoden ikäisestä Fara -koirasta, vanhimpaan, reilu seitsemänkymppiseen, jaksoivat matkan hyvin mutta jalat painoivat jo kummasti. Saunomisen ja iltapalan jälkeen maittoi mökissä makoileminen ja valokuvien valkkaaminen blogijuttuun. Koirat makasivat jalat suorina mökin pihassa ja Susikoiraan isä tuumasikin ”jaa täälä on koiranraatoja”. Sanotaan, että lenkkeilyllä ei saa saksanpaimenkoiraa väsytettyä mutta tämä ei näköjään pidä paikkaansa.
susipari.home.blog 